“If time is money, baby - I ain’t paying!” - mietteitä ajan hinnasta

07.07.2011 YFU

Jonotan ystävieni kanssa Elitch Gardens -huvipuiston hurjimpaan laitteeseen. Aurinko porottaa kirkkaana taivaalta Denverin iltapäivässä, ja olemme sekä hiestä että edellisen vesilaitteen kasteesta märkiä. Tuskastumisen tunteen tukahduttavat kuitenkin alleen kutkuttava innostus ja jännitys, sillä pitkä odotus tullaan palkitsemaan aivan pian – jonon pää häämöttää jo edessä! Kun edellämme on enää kaksi jonottajaa, tunnelma nousee kattoon: ”Finally it’s going to be our turn!”

Katosta on pitkä matka kellariin, mutta sen pituisen matkan tunnelma putoaa vaivatta, kun äkkiarvaamatta jonossa kiilaa ohitsemme joukko nuoria asiakkaita ranteessaan säihkyvän pinkki 60 dollarin VIP-ranneke. Laitevalvoja avaa VIP-asiakkaille portin laitteeseen tuotapikaa leveä hymy kasvoillaan. Me 30 dollarin asiakkaat saamme jäädä odottamaan vuoroamme edelleen. Katkeransuloinen haave VIP-rannekkeen ostamisesta seuraavalla huvipuistovierailulla syttyy mielessäni. Kunpa vain 60 dollaria ei kuulostaisi niin kirpaisevalta…

Sitä sanotaan, etta rahalla saa Jenkeissä mitä tahansa. Tämä stereotyyppinen, vain puolitotinen lausahdus tuntuu yllättävän todenmukaiselta, kun tuplahinnan maksamalla pääsee huvipuistossa ohittamaan usean kymmenen ihmisen jonon ja säästämään arvokasta huvitteluaikaa. Jenkeissä rahalla saa siis jopa aikaa.
Mihin meillä on kiire?

Juteltuani tapauksesta suomalaisten ystävieni kanssa he totesivat ilmiön olevan valitettava ja aina yleisempi myös Suomessa. Niin, juuri länsimaissa ajalla tuntuu olevan suuri arvo – niin suuri, että siitä ollaan valmiita maksamaan tuplahinta. Mihin meillä on kiire? Töihin, kouluun, kotiin, ulos, huvittelemaan, keräämään uusia elämyksia, elämään – kaikkialle… Haluamme tehdä kaiken tehokkaasti, jopa vapaa-ajallamme – jopa huvipuistossa. Aika, jonka säästämme ohittaessamme muut odottavat asiakkaat, on meille ilmeisesti tosiaankin usean kymmenen dollarin arvoinen. Tahdomme kokea mahdollisimman paljon ja mahdollisimman pian. Elämykseen hetki sitten syntynyt tarve tyydytetään välittömästi, ja suunnitelmat toteutetaan tuotapikaa.

Elämämme rytmi on pikakelauksella, ja siten elämykset vilahtavat ohi hetkessä. Haalimme itsellemme aikaa ja olemme valmiita maksamaan siitä aivan järjetönta hintaa. Tätä aikaa emme kuitenkaan säästä myöhemmäksi tai talleta kasvamaan korkoa, vaan käytämme sen kaiken lopulta ainoastaan tehdäksemme enemmän ja elääksemme nopeasti. Eikö ajan ostamisessa ole kyse ahneuden huipentumasta? Eikö kenelläkään ole tarvetta ostaa aikaa pysähtymiseen?

Suomessa nopeutta ja välittömyyttä arvostava elämäntapa näkyy varmasti ilmiöissä, joihin en suomalaisena kiinnitä paljoakaan huomiota. Jenkeissä tämä elämäntapa taas tuntuu kärjistyvän selkeisiin yksityiskohtiin, jotka vaihto-oppilaana havaitsen erityisen herkästi. Siksi ilmiö vaikuttaa minusta erityiseti Yhdysvalloille tyypilliseltä… En vain yksinkertaisesti voi olla hämmästymättä, kun highwayllä Toll-tekstillä merkitty vasen kaista vetää paljon nopeammin, mutta host-isäni ei voi siirtyä sille. Toll-kaistan käyttämiseen tarvitaan nimittäin erikoislupa, jonka saa – kyllä vain – puhtaalla rahalla. Kaistalla luvatta ajamisesta seuraa pysäytys ja sakkoa, siis vähemmän aikaa ja vähemmän rahaa.

Seuraavana päivänä törmäämme vesipuistossa suomalaisten ystävieni kanssa täysin samaan ilmiöön: jonossa kiitävät ohitsemme iloisesti asiakkaat, jotka ovat maksaneet ylimääräiset 30 dollaria kokopäiväisestä, henkilökohtaisesta jättiuimarenkaasta. Normaalihintaisen lipun ostaneet joutuvat vuorottelemaan perusrenkailla ja siten odottamaan vuoroaan jättirengaslaitteisiin paljon kauemmin.
Amerikkalainen yhteiskunta suosii varakkaita

Kenellä on varaa nopeampaan palveluun ja ajan ostamiseen? Se, jolla on rahaa. Kuka joutuu kuluttamaan aikaa ja seurata vierestä, kun toinen asiakas kiilaa ohitse? Se, jolla ei ole rahaa. Ahneuden huipentuman lisäksi ilmiö on mielestäni varsinainen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon rappeuma! Ollaanko länsimaissa, erityisesti Yhdysvalloissa, siirtymässä takaisin jonkinlaiseen luokkayhteiskuntaan, jossa varakkaat syövät keskituloiset ja köyhät – nopeat syövät hitaat? Vai onko luokkayheiskunnasta koskaan edes siirrytty tätä pidemmälle? ”Heti kaikki mulle nyt” –ajatus näyttää olevan vain varakkaiden lausuttavissa. Suosiiko amerikkalainen yhteiskunta varakkaita todellakin näin näkyvästi?

Aiheesta voisi helposti jatkaa siirtymällä Yhdysvaltain sosiaalipolitiikkaan, terveydenhuoltojärjestelmään sekä niiden vaikeuksiin ja kehitykseen. Haluan kuitenkin ennen kaikkea tuoda esiin omia arkipäiväisiä kokemuksiani täällä Yhdysvalloissa ja hämmennystäni siitä, kuinka usein olen arjessani törmännyt ajan ostamiseen. Aihe on mietityttänyt minua paljon, ja olen päätynyt toistaiseksi siihen lopputulokseen, että yritän parhaani mukaan nauttia ajasta, joka minulle on annettu. En tahdo maksaa pikakelauksista ja välittömistä elämyksistä, vaikka ajatus tuntuukin aivan liian kutkuttavalta. En harmittele myöskään sitä, että aika täällä kuluu aivan liian nopeasti. Olen tässä ja nyt – Coloradossa, onnellisena kesävaihtarina!

Melissa on kemiöläinen stipendiaatti, joka viettää kesän 2011 Coloradossa Young Ambassador -ohjelmassa.



Uusimmat blogit

04.03.2015 Florida Lue lisää »
26.02.2015 Eroja Lue lisää »
28.02.2014 Berlin Lue lisää »
22.12.2011 Lue lisää »

    Vaihto-oppilaita maailmalla